Butterfly Photography: Kääpiöhopeatäplä

Kääpiöhopeatäplä - Boloria improba

7/2020 Ruotsi

Koko: 30-36 mm

Myyttisessä maineessa oleva superharvinaisuus, rauhoitettu kääpiöhopeatäplä, on varmasti jokaisen perhosharrastajan villeimmissä päiväunissa toivottu laji. Jos sen haluaa Suomessa tavata, niin pitää varautua useamman päivän vaellukselle Enontekiön takatunturien erämaihin, mistä yksi tiettävä esiintymä löytyy. Silloinkaan ei ole takuita, että näkee tämän perhosen. Ajoitus Lapin arvaamattomissa säissä on kriittisen tärkeää - kääpiöhopeatäplän lyhyt lento sijoittuu jonnekin heinäkuun toisen viikon tietämille, mutta epäsuotuisana vuonna perhosta ei tavata lainkaan.
Karuilla ja vähäkasvuisilla, kivikkoisilla paljakoilla elävä laji on helppo tunnistaa jos sen onnistuu näkemään. Pienen koon lisäksi se on väriltään erikoisen tumma hopeatäpläksi.

Kääpiöhopeatäplän kanssa pääsee helpommalla Ruotsin puolella. Mutta ei nämäkään improbat aivan ilman hikeä kameran muistikortille tallentuneet. Kaksi vuotta aiemmin olin ollut Abiskossa melko tarkasti samaan aikaan vuodesta kuin nytkin, eikä kääpiöhopeatäplä silloin ollut aloittanut lentoaan. Tällä kertaa lunta oli vielä tuntureilla enempi kuin viimeksi, mutta minulla oli sellainen hytinä, että improbat voisivat olla lennossa.
Tuona perjantaina sää ei kovin kummoiselta näyttänyt, +11°C ja jokseenkin aurinkoista aamupäivää oli lupaillut. Aamulla ikkunasta katsellessani näin kyllä pilvettömän taivaan, vaikka vähän vilpoinen ilma olikin. Ajattelin, että kyllä tässä nyt lähdetään improbaa hakemaan tunturin huipulta. Olimme vaimon kanssa jo etukäteen sopineet, että käytettäisiin tällä kertaa rinnehissiä, vaikka se vähän kallis onkin. Ei haluttu taas kipeitä polvia, ja aikaakin jäisi paremmin perhosteluun.
Olimme sitten heti yhdeksän maissa hissien luona vain huomataksemme, että ne eivät koronan vuoksi olleet päiväsaikaan käytössä ennenkuin vasta viikkoa myöhemmin! Vähän aikaa tuskailtuani päätin, että ei muuta kuin rinnettä ylös ja sassiin, ei se improba enää viikon päästä lennä.

Hissiuraa pitkin lähdimme kapuamaan. Vaimo jäi pian jälkeen, sillä näytti aivan kuin horisontista nouseva pilvivana siirtyisi hiljalleen auringon suuntaan. Kävellen menisi kolme varttia hissin yläpäähän ja siitä melkein toiset vielä varsinaisille mestoille. Paljakalle päästyäni otin juoksuaskelia hiki päässä kuin kilpaa pilvien kanssa, jotka näyttivät saavuttavan auringon juuri silloin, kun alkaisin saapua sopivan tuntuisille paikoille. Onneksi pilvisyys kuitenkin lopulta hajoili välillä ja peite oli niin ohutta, että sain tarpeeksi aurinkoa perhosteluun. Kääpiöhopeatäplä onkin erikoistunut juuri mitä karuimpiin pohjolan olosuhteisiin ja sen tumman savuttuneet siivet keräävät vähäisetkin lämpösäteet talteen.

Rohkaistuin nähdessäni tunturihopeatäpliä ja joitain yöperhosia kohdelajia etsiessäni. Mutta silti kului pitkä tovi ja vaimokin lopulta saapui paikalle. Ja juuri niihin aikoihin näin ensimmäisen kääpiöhopeatäpläni. Se oli heiman siipirikkoinen, mutta lajista ei voinut erehtyä! Onnekseni perhonen oli niin viileässä säässä melko helposti kuvattavissa. Se lensi karkuun vain lyhyitä matkoja ja sitä oli helpohko seurata karussa kivikossa. Kohta löysimme toisen lentävän improban, ja sitten taas yhden. Olimme löytäneet juuri oikean hotspotin. Kääpiöhopeatäpliä näkyi enemmänkin ja monet olivat varsin hyväkuntoisia.
Olin ennakolta unelmoinut, että kyseinen laji olisi teoriassa mahdollista kuvata ikonista Lapporten-maisemaa vasten. Ja kuinka ollakaan, siihenkin tarjoutui mahdollisuus! Perhosretki oli täydellinen menestys.