Butterfly Photography: Silkkinokiperhonen

Silky Ringlet

7/2025 Aostalaakso, Italia

Koko: 34-40 mm

Silkkinokiperhonen on todellinen korkeiden paikkojen sissi, jonka nähdäkseen on yleensä varauduttava kipuamaan mitä vaikuttavimpiin vuorimaisemiin. Silloin vaivanpalkasi saattaa upeiden näkymien lisäksi saada vilauksia tästä karujen kivikkorinteiden asukista. Sitä tavataan Alppien lisäksi myös useilla muilla Euroopan korkeimmilla vuoristoseuduilla heinäkuun alkupuolelta elokuulle. Erillisten populaatioden myötä laji myös vaihtelee melko paljon.

Kausi 2024 oli Alpeilla sen verran myöhäinen, että korkean paikan lajisto ei kerinnyt kunnolla lentoon vieraillessani Aostalaaksossa. Kaikki nokiperhostavoitteeni siirtyivät seuraavalle kesälle, jolloin pakintona olikin sitten kunnon potti erebioita. Mutta silkkinokiperhosen eteen piti nähdä eniten vaivaa. Olin matkallani jo kuvannut Pohjois-Italiassa sellaisia superharvinaisuuksia kuin vyö- ja simploninnokiperhonen sekä koko joukon muitakin erittäin mieluisia erebioita, mutta gorge jäi sokeriksi pohjalle. Jouduin etsimään sitä muutaman kerran Italian Aostalaaksossa, ennen kuin tärppäsi.

Ensiksi käytimme vaimon kanssa yhden päivän kiivetäksemme eräälle vuoristomajalle 2700 metrin korkeuteen. Nousumetrejä oli noin tuhat kymmenen kilometrin patikkamatkalla, jonka jälkeen vielä jatkoimme jonkin matkaa ylemmäksi. Olin saanut neuvoja, että gorge ylipäätään lentää vasta kivirinteissä, missä ruohoa ei käytännössä enää näy. Sellaisia oli jo melkein ulottuvilla kun usko loppui kesken. Mutta toisaalta loppui jaksaminenkin. Vähän alempana sijaitsevan vuoristomajan ympäristössä oli lentänyt kovastikin alppilajistoa - ei tosin ihan tavoitelajeja tällä kertaa, mutta ylempänä ei ollut näkynyt enää mitään vähään aikaan. Ja oli vielä palattava se kymmenen kilometriä alas. Käännyttiin takaisin. Koville joutuneet polvet toipuivat lopullisesti vasta syksyllä...

Seuraava yritys silkkinokiperhosen kanssa oli erään vuoristosolan läheisyydessä ihan puhtaasti vain sopivan tuntuisen karun biotoopin perusteella. Autolla pääsi solan vajaaseen 2500 metriin, mutta siitä sai taas jatkaa jalan ylemmäksi sellaista polkua pitkin, että vaimon pelkokertoimet olivat jo vähällä muuttaa suunnitelmiamme. Painomme kuitenkin eteenpäin, vaikka usko oli vähällä loppua taas kesken. Solassa ja sen ympäristössä oli lentänyt kaikkea kivaa ja runsaasti, mutta nyt ei ylempänä ollut vähään aikaan näkynyt enää yhtään mitään. Lähestyimme 2700 metrin korkeutta, kun rinteillä alkoi viilettää muutamia valkoisia perhosia. Tiesin, että niiden täytyi olla vuorisinappiperhosia, vaikka eivät ne mihinkään pysähtyneetkään.

Ei mennyt enää kauan, kunnes huomasin yhden erebian, jonka perään heti säntäsin liuskekivirinteeseen. Se jopa pysähteli muutamaa kuvaa varten, jolloin sain todeta, että kyseessä oli samettinokiperhonen (E. pluto) - toinen korkeiden ääriolojen erebia. Siinä harjanteen ympäristössä niitä näkyi kohta useampikin yksilö, mutta ei vielä sitä gorgea.
Kipusimme polkua pitkin vielä vähän ylemmäksi ihan vain maisemien vuoksi, ja saimme ihastella yhtä komeasarvista vuorikaurista vähän matkan päästä. Silloin havaitsin taas nokiperhosia, joita harvakseltaan näkyi siinä kiviliuskerinteessä. Menin tietenkin perään, vaikka nyt jyrkkyys oli sitä luokkaa, että oli lähinnä toivottava perhosen laskeutuvan viereen, mitä ei liiemmin tapahtunut. Sen verran pääsin näkemään, että silkkinokiperhosiahan siinä lensi - vihdoinkin! Nälkää tosin vielä jäi, koska kunnon kuvaaminen oli liian vaikeaa.

Alppireissustamme oli vielä jäljellä yksi päivä, emmekä keksineet parempaa kuin palata samaan vuoristosolaan seuraavanva päivänä. Paikalla oli vielä nähtävää, ja majoituksemmekin oli lähellä, joten miksipä ei.
Päätös osoittautui erittäin hyväksi ja hedelmälliseksi. Sain kuvata lisää solassa lentävää mieluista korkean paikan lajistoa, ja sääkin oli siihen touhuun parempi kuin edellisenä päivänä. Päätimme vaimon ehdotuksesta kiivetä lähikukkulan lipulle. Polulla iski vastaan ankara tuuli, joka sai epäröimään, oliko sittenkään järkeä nousta taas ylös. Mutta jatkomme silti, ja kohta polku johtikin vuoren suojaisemmalle puolelle.
Olimme nousseet jo lähelle lippua ja tulimme jälleen hyvin karuun kivikkorinteeseen, jossa oli vielä muutama luminen laikku. Kuinka ollakaan, siinäpä näkyi muutama silkkinokiperhonen. Varsin mieluisa bonus-yllätys! Perhoset olivat ehkä paremmassa kunnossa tällä puolella rinnettä kuin edellispäivän paikalla. Lisäksi rinne oli vähän helppokulkuisempi, tosin perhoset olivat edelleen vähän turhan arkoja.
Kävimme katsastamassa maisemat siinä yläpuolella olevan lipun luona. Ja kun palasimme takaisin, oli taivaalle kertynyt pilvisyys saanut perhoset rauhoittumaan. Silloin tiesin, että tästä oli nyt kaivettava esiin pari silkkinokiperhosta niitä parempia kuvia varten. Ja kyllähän se onnistui.

Nyt kun sain Italiassa nähdä silkkinokiperhosia lähemmin, tajusin erään tuoreen koiraan mustanpuhuvaa alapintaa katsoessani, että sehän näytti jotenkin tutulta. Mieleeni palasi yksi nokiperhonen, josta olin ottanut yhden kuvan kaksi vuotta aiemmin Ranskassa Col de la Bonetten vuoristosolan alla. Olin löytänyt siitä päältä samettinokiperhosia, joita olin ollutkin etsimässä. Mutta tuo yksi perhonen oli ollut hieman alempana karvan alle 2700 metrissä. Luulin sitäkin plutoksi, vaikka se hieman erilaiselta vaikuttikin. Nyt tajusin, että sehän oli ollut gorge! Niinpä teknisesti ottaen elämäpinna tästä lajista tuli jo 2023 Ranskasta.