Butterfly Photography: Korsikanritari

Corsican Swallowtail

Koiras. 7/2026 Haute-Corse

Koko: 60-90 mm

Upeaa korsikanritaria ei löydy muualta kuin Korsikalta ja Sardiniasta, joissa laji on yleinen vaikkakin paikallinen ja vähälukuinen. Se muistuttaa suuresti tavallista ritariperhosta (P. machaon), jonka kanssa laji voi jopa risteytyä. Korsikanritarin tunnistaa melko helposti sen lyhemmistä kannuksista sekä etusiiven paksummista mustista suonista. Lento voi alkaa jo maaliskuulta, ja ylänköalueilla sekä vuoristossa niitä saattaa nähdä heinäkuun lopulle.

Euroopassa ei kovin montaa ritariperhosten heimoon kuuluvaa lajia ole, joten jokaisen uuden sellaisen näkeminen on mahtava kokemus. Heinäkuussa 2026 Korsikan reissullani hospiton oli tietenkin tavoite numero yksi. Se oli myöskin ainoa kohdelaji, minkä löytämistä jännitin - ei pelkästään siksi, että se on harvinaisempi kuin saaren muut perhoserikoisuudet, vaan sen tähden, että kesä oli ollut ennätyksellisen kuuma Keski- ja Etelä-Euroopassa. Korsikalla toki ympäröivä Välimeri ehkä hieman tasaa lämpötilaa. Mutta kyllä se vähän yllätti, että saaren vuoristossa oli vähintään yhtä kuuma kuin rannikollakin.

Pääsin yrittämään korsikanritaria vasta heinäkuun puolivälin alla, ja paikka oli noin 1400 metrin korkeudella. Alempaa sitä olikin turha hakea enää siinä vaiheessa. Kiipesin rinnettä pitkin harjanteelle, missä kasvoi lajin ravintokasvia. Pääsin siinä ensi kertaa näkemään ja kuvaamaan muutamaa kohdelajia, kuten corinnaa, paramegaeraa, neomirista ja kulunutta bellieriä. Mutta minkään sortin ritareista ei näkynyt vilaustakaan. Jonkin aikaa huolissani ihmeteltyäni alkoi mieleen nousta pahin pelko - mitä jos hospiton on jo ohi tällaisena kuumana kesänä...

Vaimo oli kiivennyt perässä hieman jälkeeni. Hän raportoi nähneensä jonkin ritariperhosen siinä metsän puolella tullessa. Siitä sain vähän toivoa, joka kohta alkoi sekin kaikota. Jatkoin nousua harjanteelta vielä ylemmäksi korsikanritarin toivossa, sillä tiesin, että muita kohdelajeja saisin kuvata vielä riittävästi myöhemmin matkan aikana. Mutta aika ei ollut puolellani hospitonin kanssa.
Mieleen oli jo noussut katkeria pettymyksen ajatuksia, kunnes huomasin yhden ritarin lentävän nopeasti vaikeakulkuisessa jyrkässä rinteessä. Kuvakin pitäisi vielä saada, tai muuten on uusintareissu edessä!Kuinka ollakaan perhonen pysähtyi jonkin matkan päähän, ja pääsin ottamaan pari surkeaa kuvaa tunnistamista varten - tavallinen ritari! Tässäkö se nyt oli...

Perhostelussa tarvitaan sinnikkyyttä. Luovuttaminen ei tullut kuuloonkaan. Tiesin, että hospitonilla, kuten muillakin ritariperhosilla, on tapana koiraiden "huippuilu" eli maaston korkeimmille kohdille kokoontuminen ja siellä reviiritietoinen käyttäytyminen. Vaikka olin kivunnut jo hyvän matkaa vuoren rinnettä, oli huipulle vielä matkaa. Vaihtoehtoja ei tosin ollut - ylös oli mentävä.
Vaimo jäi suosiolla alemmaksi, kun seikkailin yhä ylöspäin. Lopulta kallioiden takaa paljastui korkein kohta ja sitä markkeeraava risti. Kuinka ollakaan, sen ympärillä oli kuin olikin säpinää! Näin hetimmiten kaksi korsikanritaria, jotka taistelivat kukkulan kuninkuudesta.

Retkelle tuli onnellinen loppu. Henkeäsalpaavat vuoristomaisemat avautuivat joka suuntaan, ja unelmalajia pörräili siinä. Kävipä vielä niinkin hyvin, että päivä sattui olemaan koko kaksiviikkoisen matkamme aikana keleiltään kaikkein "huonoin". Nimittäin siinä päivän mittaan oli pilvimassaa kertynyt taivaalle. Ja onnekseni aurinko hävisi näkyvistä useaan otteeseen.
Vaikka olin niinkin korkealla, ilma oli täysin tyyni - ei pienintäkään tuulenvirettä edes heinikossa. Maaginen mahdollisuus hospitonin kuvaamiseen! Nuo muuten herkeämättömän valppaat perhoset rauhoittuivat muutaman kerran pidemmäksi aikaa, samalla antaen mitä leveimmät poseeraukset. Lopulta jäinkin ilman alapintakuvia - niitä nämä valppaat koiraat eivät aikoneetkaan antaa.

Siinä huipulla oli yksi kukkulan kuningas - kelpokuntoinen - ja toinen kovia kokeneempi haastaja, joka selvästi oli vielä voimissaan. Kivenheiton päässä olevien aavistuksen matalampien kallioiden lomassa lenteli myös useita korsikanritareita, mutta niitä en saanut kuviin edes pilvellä. Kuvasin lopulta yhteensä kolmea yksilöä, joissa kaikissa näkyy kulumisen merkkejä tarkemmassa tarkastelussa.
Kohta taivas vetäytyi vielä synkempään pilveen ja ajattelin, että lienee parasta alkaa laskeutua autolle päin. Silloin se kukkulan kuningas antoi vielä viimeisen poseerauksen, jotta sain ikuistaa sen upeassa vuorimaisemassa. Kun pääsin autolle, alkoi sataa vettä, sen ainoan kerran koko kuuman korsikanloman aikana.