Butterfly Photography: Etelänhopeatäplä

Pallas' Fritillary

Naaras. 8/2019

Koko: 48-62 mm

Etelänhopeatäplä on kookas ja hyvin kaunis perhonen. Etenkin vaaleamman naaraan erottaa värin perusteella jo lennosta muiden suurten hopeatäplien joukosta. Yläpuolen mustat kuviot ovat täplikkäät lähes kuin leopardilla, ja siltä osin se muistuttaa lähinnä helmihopeatäplää (I. lathonia), joka on tosin selvästi pienempi ja aivan eri muotoinenkin. Etelänhopeatäplän alapinnalla on myös erehtymätön tuntomerkki - takasiiven ulko-osa on laaja-alaisesti tummempi ja etenkin tuoreella yksilöllä upean purppuranhohtoinen. Etusiivissä koiraalla on kaksi selvää koirasjuovaa ja naaraalla puolestaan varsin omaleimainen tuntomerkki - etusiipien kärjissä valkeat pisteet siipien molemmin puolin.

Kosteapohjaisia niittyjä suosiva etelänhopeatäplä on harvinainen uustulokas, joka on vakiintunut Suomeen vasta 2000-luvulla. Sen tähden se on myöskin perhosharrastajien suosima kohde. Lajin vähälukuiset ja paikalliset kannat, varsinkin tunnetummat esiintymät, kärsivät toisinaan melko rankkaakin harvennusta keräilijöiden toimesta. Pääosa harrastajista on kuitenkin vastuullista porukkaa eivätkä syyllisty turhaan ylipyytämiseen.

Etelänhopeatäplän puuttuminen oli pitkään minulle kuin piikki lihassa. Monena vuonna olin sen lentoaikaan heinä-elokuun vaihteessa matkoilla. Tai joinain viileämpinä kesinä sen lento ei ollut edes alkanut vielä kun lomani loppui, enkä voinut olla etsimässä perhosta Etelä-Suomessa. Nyt olikin korkea aika onnistua lopulta sen kuvaamisessa, sillä aikatauluista se ei ollut kiinni.
Mutta helpolla ei kuvia silti tullut. Ensimmäisenä päivänä en saanut etelänhopeatäplästä yhtään kuvaa - vain pari epävarmaa näköhavaintoa. Liekö syynä ollut edeltäneiden päivien keräilypiikki vai kuuma hellesää jo aamusta. Toisena päivänä tuli muutama keskinkertainen kuva ja iltapäivän pilvistyessä ei päässyt kuvausta oikein enää yrittämäänkään. Muutaman perhosen löysin pilvipeitosta huolimatta, mutta arkana ja nopeana lajina nekin pinkoivat hetimmiten karkuun. Tiesin, että yksi reissu oli vielä tehtävä, koska kuka tietää milloin seuraavan kerran pääsisin edes yrittämään lajin kuvaamista.
Onnekseni kolmas kerta toden sanoi, niinkuin sanonta kuuluu, ja oikein tyydyttävä kuvasaalis tuli perhosretkeltä mukaan. Kuitenkin hieman surullinen tunnelma jäi siitä, että lajin kuvaaminen oli melkein kuin kilpajuoksua haavimiehiä vastaan. Toisaalta tämänkin sivun yksilöistä monet jatkavat ”elämäänsä” näiden kuvien lisäksi keräilijöiden kokoelmissa.