Butterfly Photography: Kanelisinisiipi

Dusky Large Blue

7/2024 Ain, Ranska

Uskallanpa väittää, että kanelisinisiipi tarjoili elämäni hankalimman elämäpinnan paikalta, jonne en enää ikinä halua uudelleen mennä. Kyseessähän on hyvin harvinainen ja koko Euroopassa vahvasti taantunut laji, jolla on muutama erillisesiintymä Espanjassa. Levinneisyys jatkuu hyvin paikottaisesti Keski-Ranskasta itään päin. Kanelisinisiipi on läheistä sukua muille suurikokoisille ja harvinaisille sinisiiville, kuten muurahais- ja katkerosinisiivelle sekä erittäin harvinaiselle harmosinisiivelle (P. teleius), jonka kanssa se joskus elää samalla paikalla.

Kanelisinisiipi lentää yhdessä polvessa, mutta eri lähteistä rakentamani kuvan mukaan sen lentoaika kullakin esiintymispaikalla on täyttä arpapeliä, joka ei korreloi suoraan sen kanssa, kuinka korkealla populaatio on. Jossain se lentää puolessatoista kilometrissä jo heinäkuun alkupuolella, kun taas jollain toisella paikalla huomattavasti alempana niitä voi tavata vielä hyvinkin elokuun puolella. Sain eräältä lajia tutkineelta myöhemmin oppia asian, joka selittänee tätä arvaamattomalta tuntuvaa lentoaikaa. Hänen mukaansa aikuiset kanelisiivet elävät vain n. kolme päivää, jonka tähden tuoreita yksilöitä voi nähdä koko sen lentoajan puitteissa.

Olin saanut eräältä ranskalaiselta professorilta paikkatiedon kanelisinisiivelle yhdeltä Keski-Ranskan kosteikolta vastapalveluksena toimittamiini kuviin hänen uutta perhoskirjaansa varten. Päätin tehdä pienen koukkauksen Ranskan puolelle Italian Aostalaaksosta. Matkan varrelle osui sopivasti anoppila, josta poimin kyytiin kumisaappaat, sillä niitä tulisin tarvitsemaan nausithouksen biotoopissa.
Perhosen esiintymä ei ollut edes järin kaukana anoppilasta, ja ajoin kohteeseen jo ennen aamuyhdeksää, vaikka jouduin matkalla ottamaa yhden kiertotien. Sitten vain aurinkorasvat niskaan, saappaat jalkaan, kuvauskalustot selkään ja menoksi kohti biotooppia. Mutta sepä oli helpommin sanottu kuin tehty! Tuli seuraamaan vaikein ja ylivoimaisesti epämiellyttävin biotoopille pääsy koko toistakymmenvuotisen perhosharrastukseni aikana, ja olen kyllä kiivennyt vaarallisilla liuskekivisillä tunturinrinteillä ja kolunnut verenimijöitä täynnä olevilla Lapin rämeillä...

Saavuin professorin ohjeiden mukaisesti biotoopin laitamille. Hän oli kyllä sanonut, että siinä on korkeaa kaislaa, mutta nytpä ihmettelin, että miten siitä pöheiköstä kukaan voisi läpi kulkea! Kun otin muutaman askeleen läpitunkemattoman oloiseen korkeaan viidakkoon, niin saappaat upposivat heti mutaan. Siinä vähän aikaa ihmeteltyäni ja kasveja tieltä taiteltuani oli kohta vettä lähes koko saappaanmitta. Siinä missä oli eniten vettä, pystyi juuri ja juuri etenemään, mutta pelkäsin kenkien hörppäävän hetkenä minä hyvänsä. Eteneminen oli erittäin vaivalloista ja hidasta. Kohta sain kuitenkin kierrettyä joskus muinoin paikalle vedetyn piikkilanka-aidan, joka oli täysin hautautunut ympärille kasvaneeseen kaislamereen. Sen jälkeen sain rämpiä edelleen jonkin matkaa monin verroin miestä korkeammassa kasvustossa jalat vedessä.

Pian kaislikko avautui ja harveni sen verran, että näki jo hieman eteenkin päin. Vettä oli edelleen runsaasti - en tiedä oliko tavallista enemmän, sillä Ranskassa oli juuri hiljattain ollut hirmuiset rankkasateet ja anoppilassakin oli tulvinut, joka on harvinaista siellä. Jatkoin rämpimistä, sillä nausithouksen biotooppi häämötti jossain sadan metrin päässä. Nyt lisähaasteen toi ikävän näköiset ja kookkaat hämähäkit, joilla tuntui olevan verkkonsa kaislikossa varmaan metrin parin välein. Enpä halunnut niiden kanssa tehdä tuttavuutta! Kun lopulta pääsin suon keskialueelle kanelisinisiiven biotoopin reunaan, jossa oli hieman tukevampaa ja kuivempaa maata saappaiden alla, olin täysin hiestä märkä ja kauhusta kankea. Tiesin, että samaa tietä olisi rämmittävä vielä takaisinkin...

Silmiini osui heti rohtopunaluppua, joka on sekä nausithouksen että teleiuksen ravintokasvi. Molempien lajien piti proffan mukaan esiintyä paikalla. Olin etukäteen toiveikkaana unelmoinut kuulemani perusteella, että siinä ravintokasvinsa kukilla perhoset olisivat tyypillisesti istuskelemassa ja niitä olisi helppo kuvata. Mutta eipä eteen tullut kuin tyhjiä kukintoja. Vaikka kello oli vasta vähän yli yhdeksän, niin pilvetön taivas armottomasti muistutti siitä, että helteeltä ei suojaa sinä päivänä tulisi. Lämpöasteet kipusivatkin nopeasti kolmeenkymmeneen, ja niissä olosuhteissa perhosetkaan eivät välttämättä pahemmin halua lennellä. Riesaksi alkoi tulla paarmoja - sellaista hiljaista sorttia, jonka huomaa vasta sitten kun se kipeästi puraisee!

Siinä kosteikkoa kierrellessä ja rohtopunaluppuja turhaan tarkastellessa alkoi kohta hiipiä paha aavistus, että tuliko tehtyä kallis hukkareissu. Mitään perhosia ei näkynyt lentävän. Mieltä kalvoi epävarmuus nausithouksen arvaattomista lentoajoista, ja toisekseen, Alpeilla kausi oli tänä kesänä kovasti myöhässä. Olko kanelisiipi edes aloittanut vielä...
Toivonkipinä leimahti puoli tuntia etsittyäni, kun yksi sininen perhonen näkyi jo kaukaa. Sain yhytettyä sen ja pääsin näkemään alapintaa. Eipä ollut ruskea, kuten nausithouksella, mutta kyseessä oli kuitenkin teleius - hieman risa yksilö vaan. Sitä lajia olin kuvannut jo edellisvuonna, vaikkakin niin vähän, että lisäkuvat olisivat tarpeen. Pari ruutua sain, ja siihen ne jäivät tällä kertaa.

Jatkoin etsintää vielä vartin verran, ja juuri kun alkoi jo epätoivo hiipiä, näkyi lennossa yksi ruskeampi perhonen. Nausithous se oli! Se pysähtyi näyttävästi ravintokasvinsa päähän ja nappasin äkkiä pari kuvaa. Mutta kun yritin päästä lähemmäksi, se ampaisi tiehensä ja hukkasin sen kohta - ympäristö oli kuitenkin sen verran hankalakulkuista. Lähetin raporttia kaverilleni, että elämäpinna tuli mutta vaivoin, ja paikka oli järkyttävä.

Jatkoin etsimistä, koska kuvia ei ollut ollenkaan tarpeeksi, eikä ollut suunnitelmissa ikinä enää palata paikalle. Minuutit vierivät, puolituntiset menivät, mutta perhosia ei vaan näkynyt enempää. Paarmat kyllä lisääntyivät puolipäivän lähestyessä. Mielessä vain pyöri arvelu, että oliko se yksi ainoa nausithous niin ensimmäinen mohikaani, ettei muita vielä ollut, ja miten sekin onnistui niin tyystin katoamaan? Eikä teleiustakaan näkynyt. Yksi ritari vilisti kosteikon poikki.

Lopulta olin haravoinut aluetta turhaan yli kaksi tuntia, joka ei siinä helteessä ollut todellakaan mikään nautinto. Mieliala oli synkistynyt jo aikaa sitten. Poislähtöä hidasti ainoastaan karmaiseva ajatus hirveästä hämähäkkiviidakosta ja läpipääsemättömän vetisestä kaislikosta. Kameran suljin oli laulanut lähinnä vain muutaman biotooppikuvan verran. Ei auttanut muu kuin lannistua ja luovuttaa, kohdata paluumatkan koettelemukset ja yrittää selviytyä ehjin nahoin autolle. Pakkasin kaikki kimpsuni ja lähdin tarpomaan pois...

Kun olin jo palannut kosteamman kaislikon reunalle, niin silloin silmiini osui pienen metsäisemmän saarekkeen reunalla lentävät kaksi perhosta. Siinä teleius jahtasi nausithousta! Ampaisin heti perään riemun ja epätoivon sekaisin tuntein. Sain kuin sainkin yhytettyä kanelisinisiiven, joka hieman rauhottui harmosinisiiven häivyttyä horisonttiin. Nyt jos koskaan oli pakko saada lajista lisää kuvia, ajattelin kamera käsissä täristen. Tilaisuutta ei saa tärvellä!
Tuo ihanan tuoreen oloinen kanelisinisiipi alkoi pysähdellä punaisille rohtopunalupun kukille. Aluksi en päässyt parhaisiin mahdollisiin kuvakulmiin kasvillisuuden joukossa, mutta ei sen väliä - nyt ei kameran suljinta säästellä. Perhonen hakeutui selvästi varjoihin tai asetti siipensä niin, ettei auringonvalo siinä helteessä osuisi siipiin. Pääsin kuitenkin näkemään, kuinka se lajityypillisesti pyöri kasvilla takaruumis kiertyneenä kukinnon ympärille. Perhonen siirtyi useamman kerran, mutta en onneksi hukannut sitä. Sainpa lopulta kuitenkin kunnon kuvasession. Olin niin kiitollinen!

Nämä suuret Phengaris-suvun lajit ja erityisesti kaneli- ja harmosinisiivet tunnetusti näyttävät komeaa siipien yläpintaansa kovin harvoin, ja silloinkin pitää olla oikeanlaiset olosuhteet, jotka eivät varmasti täyttyneet päivän kuumimmalla suoran auringon hellehetkellä. Siksi tyydyin helpottuneena aimo satsiin alapintakuvia.
Vaikka tuolla suokosteikolla rämpiminen oli monta kertaa saanut kyseenalaistamaan harrastukseni mielekkyyden, niin tiesin, että jälkeenpäin tämäkin perhosseikkailu painuisi muistoihin legendaarisena retkenä, joka oli menestys ja varsinainen elämisen kokemus. Näiden kuvien eteen on totta tosiaan vuodatettu hikeä ja paarmanpuremaa verta - hyvä jos ei kyyneleitä! Ja takaisin sinne autollekin piti vielä rämpiä. Se oli yhtä kauheaa.